Parhaiden reissumuistojen listaaminen osoittautui hyvin hankalaksi, yleensä kun mieleenpainuvimmat kokemukset on niitä hetkiä, kun kaikki ei ihan sujukkaan suunnitelmien mukaan. Mutta tässä nyt kuitenkin kolme parhaiten mieleenjäänyttä onnistumista.
Tietysti tähän listalle olisi ollut paljon muitakin ehdokkaita, menkäämme nyt kuitenkin näillä..
1. Slovenia ja hotelli pilvien yläpuolella ilman muita asiakkaita
Olimme Ospissa Slovenian puolella kiipeilemässä 2016 joulukuussa. Sää oli hieman vaihteleva ja ei oikein inspiroinut lähteä kalliolle kastumaan. Muutaman päivän jaksoimme kärvistellä sateessa silloisessa autossa, jossa ei tilaa varsinaisesti ollut liikaa..
Hieman ennen joulua todettiin, että eiköhän oteta vaan hotelli jostain ja mennä vaikka laskettelemaan. Pikaisen booking.com: in selailun, sääennusteiden hakemisen ja hiihtokeskusten lumitilanteen selvittelyn jälkeen päätettiin ottaa kivanoloinen edullinen hotellihuone Krvavecin hiihtokeskuksen läheltä.
Hieman varausta tehdessä ihmeteltiin, miten hotelli oli niin halpa, mutta silti keskusta lähin hotelli. Emme kuitenkaan asiaan sen kummemmin kuitenkaan perehtyneet, vaan lyötiin auto käyntiin ja Ljubljanan kautta kohti hotellia.
Navigaattori ohjasi koko ajan vain pienemmille teille keskusta lähestyessä ja mäet vain jyrkkenivät. Myös kytkin tuoksahti tiukimmissa nousuissa. Tie oli kaiken hyvän lisäksi paikoin mustassa jäässä, joten ajaminen oli, sanotaanko vaikka, haastavaa. Jatkuva sumu myös haittasi näkyvyyttä.
Yllätys pilvessä
Noin puoli kilometriä ennen määränpäätä kuitenkin alkoi kirkastua ja juuri ennen hotellia sukellettiin pilven yläpuolelle. Hotellin pihaan päästyämme istuttiin vain autossa ja tuijotettiin pilven päälle avautuvaa maisemaa.
Hotellin vastaanotossa, tai siis ravintolan tiskillä oli hotellin omistaja ja hän kertoi, että olisimme ainoat asiakkaat sillä hetkellä. Hän esitteli meille hieman ahtaan huoneen ja ehdotti, että vaihtaisimme sen aavistuksen isompaan ja paremmilla näkymillä varustettuun. No ei muuta kuin muutama kymppi lisää ja saimme hyvän ja tilavan huoneen täydellisellä näköalalla.
Olimme koko viikon, lukuun ottamatta viimeistä yötä, ainoat asiakkaat. Saimme erinomaista palvelua, esimerkiksi joka aamulle toiveiden mukainen aamupala pöytään katettuna ja perinteinen slovenialainen jouluateria pöytään tarjoiltuna. Lisäksi ehdimme jutustella omistajan kanssa useampana päivänä kahvin ääressä terassilla.
Niin ja se hiihtokeskus. Se oli tosiaan lähellä, samaa tietä vain eteenpäin. Turisteille tie ei tosin ollut auki ja ylempänä oli puomi (josta tosin pääsimme läpi, kiitos jälleen hotellille). Luntahan ei tuolla kaudella juuri ollut, mutta rinteissä oli tykkilunta jokseenkin riittävästi. Ja mikäs siinä oli laskiessa jatkuvassa auringonpaisteessa.
Koko tuon viikon pilvet pysyivät hotellia alempana ja etenkin iltaisin auringonlaskut olivat varmasti hienoimpia mitä olen nähnyt. Lopulta koko lysti tuli kustantamaan vajaa 300€ ruokineen ja juomineen, pyykinpesuineen, Jaanan synttärikonvehteineen ynnä muineen. Eli voisi sanoa, että hinta-laatusuhde kohtasi nyt erinomaisella tasolla.
2. Ensimmäinen matka Lofooteille 2015
Ensimmäinen reissumme Lofooteille kesällä 2015. Vajaa kaksi viikkoa aurinkoa, kuivaa kalliota ja upeita maisemia. Pohjoista Norjaa oli tullut ajettua jo ristiin rastiin aiemminkin, mutta Lofootit oli vielä käymättä. Ja pakkohan sinne oli mennä, kun kiipeilykaverit paikkaa niin hehkuttivat.
Ajoimme Haaparannan kautta Luulajaan, sieltä Arvidsjauriin ja sitten Merkenesin kohdalta Norjaan. Rajan kohdalla on Junkerdalin kansallispuisto. Tie seurailee laakson rinnettä alas ja näkymät ovat todella upeat. Alhaalla E6 tien varressa on kansallispuiston opastuskeskus, mutta emme kuitenkaan pysähtyneet sinne, vaan jatkoimme Bodøseen. Pyörähdimme siellä kaupoilla ja ostamassa pari topokirjaa.
Bodøssä pohdimme myös vaihtoehtoa mennä lautalla Moskenesiin Lofoottien kärjen lähelle, mutta päätimme kuitenkin ajaa mannerta pitkin Narvikin kautta. Matkalla pysähtelimme muutaman kerran lähinnä kiipeilemään ja maisemia ihailemaan. Kävimme myös kurkkaamassa millainen sää Stetindenillä oli: satoi, eli no go.
Sen jälkeen sitten ajoimmekin pikkuhiljaa kohti Narvikia ja sieltä sitten kohti Lofoottien tyviosaa. Alkuun tie kulkee metsäisellä ja melko tasaisella alueella, mutta Harstadin risteyksen kohdalta alkaa maasto muuttua mäkisemmäksi ja melko nopeasti vuoristoiseksi.
Kohti Svolværia
Tie kulkee läpi pienten merenrantakylien ja kiertelee lahtien ja vuonojen päitä. Koko ajan on enemmän ja enemmän maisemia katseltavaksi ja joka puolella näkyi pakkoja, joihin olisi voinut pysähtyä ottamaan valokuvan.
Välillä tie sukeltaa pitkiin tunneleihin, jotka menevät vuoren läpi tai vuonon ali. Tunneleissa ajaminen on hieman pitkästyttävää, ei ole maisemia katseltavaksi tai lampaita väisteltäväksi.
Loppujen lopuksi ei matkalla ole (mielestäni) läheskään sellaiset maisemat kuin Svolværissa tai Henningsværissa. Terävähuippuisia vuoria ja lähes ylös asti nousevia kalliopilareita melkein suoraan meren rannalta. Kiipeilijän paratiisi, ja Henningsværin läheltähän löytyy kokonainen kiipeilyaluekin, joka on nimetty Paradisetiksi. Nimi ei valehtele.
Viikon verran könysimme kallion koloissa ja halkeamissa, huljutettiin jalkoja meressä ja grillattiin tuoretta turskaa illalla. Sen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Å -nimistä kylää aivan Lofoottien kärjessä. Matkalla pysähdyimme vielä kiiepeämään Sea Breeze (5+) nimisen Lofoottien TOP50 -listalle päässeen multi-pitch reitin.
Sea Breeze tarjoilee mukavaa välillä hieman herkkää släbikiipeilyä greidilleen uskollisesti, tosin varmistuksia saa osin hieman hintsusti. Liidasin koko 370 metriä Jaanan kakkostellessa. Välillä kiipeily oli sellaista, että koko 60 metrin köysi oli suorana ja jalkojen alla kolme piissiä. Oli kivaa.
Onnistuneen kiipeilypäivän jälkeen ajeltiin Åhon ja todettiin että on melkoista kusetusta. Matkamuistomyymälä ja täyteen ammuttu parkkipaikka. Eli auton keula tulosuuntaan ja Moskenesiin, mistä menimme lautalla Bodöhon ja siitä sitten takaisin kotia kohti.
3. Auto jumissa Narvikissa
Narvikissa on keskustassa jyrkähköjä mäkiä melko runsaasti, ja niissä on jokusen kerran tullut oltua jumissa. Mieleen painuvin oli kuitenkin pari vuotta takaperin, kun yritimme päästä pois keskustassa sijaitsevalta matkaparkilta.
Matkaparkki on näppärästi aivan keskustassa, mutta sellaisessa mäessä, mistä on todella haastavaa päästä pois liukkaammilla keleillä. Helpointa pois pääseminen on siten, että ensin ajaakin mäen ihan alas Vianorin pihaan ja vasta sieltä ottaa kunnon vauhdit mäkeen. Nousussa on ensimmäisenä rautatien ylitys ja sen jälkeen heti mutka vasemmalle.
Aamulla herättyämme todettiin, että keli on aurinkoinen ja lämpötila melkein plussan puolella. Yöllä oli myös satanut reilun 10cm uutta lunta. Olisi siis aivan loistava sääikkuna lähteä hieman ylemmäs suksimaan. Aamupalan jälkeen auto käyntiin ja ulos matkaparkista, aiemmista visiiteistä viisastuneena ensin sinne Vianorin pihaan.
Lumi auran tehtävä on parantaa tien ajettavuutta
Juuri kun olin saanut auton käännettyä pihassa, tuli sopivasti lumiaura mäkeä alas. Päätin vielä odottaa, että se pääsee kääntämään ja auraa meille tien ylöspäinkin. Siinähän se virhe sitten tulikin. Auran lähdettyä ylös, oli tien pinta sliipattu miellyttävän kiiltäväksi.
No eihän se auttanut kuin yrittää. Autossa kitkat alla, totta kai. Ketjujakaan siinä jaksanut ruveta kaivelemaan ja asentamaan alle, joten ei muuta kuin kaasua ja ylöspäin. Ensimmäinen yritys päättyi noin neljä metriä ennen mäen oikenemista tasaiseksi. Renkaat löivät tyhjää ja arvelin, että on helpointa peruuttaa takaisin alas.
Siis pakki päälle. Mäki on kuitenkin sen verran jyrkkä, ettei sitä oikein tohdi peruuttaa etenkään liukkaalla vaihdetta vasten. Joten oli pakko pitää kytkin pohjassa ja lähteä varovaisesti valuttelemaan alaspäin. Noin kymmenen metrin peruuttamisen jälkeen ei enää pito riittänyt jarruttamiseenkaan.
Auto lähti liukumaan alamäkeen ja ainoa vaihtoehto oli ohjata vasemmalle puolelle vasta-aurattuun penkkaan loivalla kulmalla. Penkka jarruttikin vauhdit pois ja liukuminen loppui. Sen verran syvä se valli kuitenkin oli, ettei auto enää peruuttamallakaan mennyt taaksepäin. Eli vaihde eteen ja varovainen kokeilu ylämäen suuntaan.
Turha yritys, pito hävisi eturenkailta välittömästi. Autolla ei siis päässyt nyt eteen eikä taaksepäin. Ketjujen laittaminen tällaisessa mäessä ei myöskään olisi turvallista, joten sekin vaihtoehto suljettiin heti pois. Yleisökin alkoi kertyä rinteessä ylempänä menevälle kävelytielle. Kaikki paikalliset eläkeläiset siellä toljottamassa typerää suomalaista, joka ei osaa ajaa.
Ratkaisu ongelmaan
Pienen tuumailun ja haahuilun jälkeen tajusin, että penkan sisällä on rautainen maantien varresta tuttu aita. Arvioin että se voisi kestää auton painon, etenkin kun juuri auton kohdalla oli vielä tolppa. Jos ei kestäisi, niin auto olisi todennäköisesti katollaan junaradalla.
Eli suunnitelma: Auton takapuskurin vasen, eli penkan puoleinen kulma väkisin penkkaa/ aitaa vasten. Pakki päälle ja renkaat linkkuun vasemmalle. Ajonvakautus järjestelmä pois päältä ja sen jälkeen kohtuullisesti kaasua ja kytkin nopeasti ylös.
Kytkimen nostamisen jälkeen eturenkaat sutaisivat tietysti tyhjää, mutta työnsivät keulaa oikealle, kun vasen takakulma toimi kääntöpisteenä, jonka ympäri auto alkoi liukua. Tien leveys riitti juuri kuusimetrisen auton kääntämiseen: oikeanpuoleiseen penkkaan jäi vain aivan ohut huitaisujälki etupuskurista keulan liukuessa sivuttain alamäen suuntaan.
Lopulta auto oli tiellä keula alaspäin ja irti penkasta. Nopeasti ykkönen silmään ja moottorijarrun avustuksella mäki takaisin Vianorin pihaan. Sen jälkeen sitten ketjut alle ja niillä mäki tulikin ylös ilman minkäänlaisia ongelmia. Lopulta siis kaikki hyvin ja autoonkaan ei sen kummempia vaurioita tullut. Onneksi isommissa autoissa on metalliset puskurit..