Vapaalaskua elokuussa? No mikä ettei. Instagramissa tuli vastaan parikin eri tapausta, missä oli hyvän näköistä laskua käyty hakemassa Daltindeniltä Lyngenin alpeilta. Sinne oli siis itsekkin suunnattava.
Daltinden on Lyngenin korkeimpien vuorten välittömässä läheisyydessä ja sen laki kohoaa yli 1500 metriin merenpinnasta. Topokirjoja selaillessa reitti ylös vaikutti melko simppeliltä ja kartassakaan ei mitään ihmeellisiä koukeroita reitin kohdalla ollut.
Tietenkin ylös itselle tuntemattomalle huipulle mennessä on myös sää olosuhteiden mielellään oltava kohtuulliset. Sopivaa nousu päivää joutui hetken aikaa kyttäämään, mutta puolipilvinen sää näytti vakiintuvan 25. päivän tienoille, eli silloin siis yrittämään.
Lähestyminen laaksoon
Lähestyminen itse Daltinden vuoren alle alkaa Furuflatenin kylästä noin 16 kilometriä Lyngseidetistä etelään. Polku on erinomaista ja helppokulkuista aina laakson perälle saakka, mihin on matkaa kuutisen kilometriä.
Monot kiinni suksiin ja sukset reppuun kiinni, reilusti eväitä ja vettä, sekä tietenkin vaihtovaatetta ja muuta tarpeellista ja ei niin tarpeellista (toivottavasti) sälää muu reppu täyteen.
Auto jätettiin parkkiin Furustualle kylän keskustaan, liikkeelle lähdettiin 8:30. Laakson läpi kulkeminen toimi hyvänä lämmittelynä varsinaiselle nousulle ylös lumelle. Vettä sai täydennettyä monesta purosta matkan varrella. Polku kulkee läpi lampaiden laidunalueiden ja koko ajan kuuluikin kellon kilkatus jostain läheltä.
Nousureitin arvonta
Laakson perällä on laakeampi osa, missä ylhäältä jäätiköiltä tuleva vesi on syönyt laajaan sorakenttää uomia. Alhaalta näkyi ainakin kolme eri jäätikköä samaan aikaan. Harmi että pienet pilvet pysyttelivät jatkuvasti jätiköiden välissä olevien Lyngenin korkeimpiin kuuluvien huippujen ympärillä.
Alun perin olin katsonut topokirjasta, että nousureitti ainakin talvella lähtisi heti Varas -nimisen matalan kumpareen jälkeen suoraan kohti Daltindenin huippua. Mitään polkua emme kuitenkaan ylös löytäneet, joten silmämääräinen arviointi helpoimmasta reitistä.
Kaikkein vähiten kiviseltä vaikutti lännen puolella hyvin lähellä syvää puruomaa oleva osa rinteestä, joten sinne siis! Ensimmäinen 100 korkeuserometriä matalakasvuista koivikkoa oli melkko helppoa, joskin jyrkähköä nosutavaa.
Sitten tuli vastaan kivikko. Ei paha, yli vaan, kun ei ollut edes kovin iso. Seuraavan portaan päällä todettiin, että kas, ompas taas kivikko. Sellaista tyylipuhdasta louhikkoa, missä on sekaisin pienen henkilöauton kokoisia ja sitä pienempiä kiviä, ei niin kovin vakaasti.
Luonnollisesti taas näytti siltä, että kivikko loppuu hetken kuluttua, mutta ei. Näitä kivikoita tuli vastaan jatkuvalla syötöllä aina heti, kun luuli päässeensä tasaisemmalle turpeelle kävelemään. Tätä jatkui noin 500 korkeuserometriä. Välillä meinasi usko loppua homman järkevyyteen, mutta jotenkin se siellä ylhäällä puhtaan valkoisena hohtava lumi veti puoleensa.
Reitin vaihtaminenkaan ei tuntunut järkevälle vaihtoehdolle, koska samanlaista kivikkoa näkyi joka suunnassa. Pidimme siis oman reitti valintamme ja jatkoimme tasapainoilua ylöspäin.
Helpottaa(ko)
Siinä 650 metrin kohdalla lohkareet viimein jäivät taakse ja alusta muuttui osin turpeeksi ja myöhemmin soraksi. Tulosuunta reitille oli nyt lähes suoraan pohjoisesta ja vaihtoehtoja reitille olisi vasemmalta lumikentän alla olevan kurun kautta tai suoraan ylös pienelle harjanteelle.
Valitsimme suoran reitin, mikä vaikutti helpoimmalta ja lyhimmältä. Harjanteen päällä oliki vastassa jo lumen reuna. Lumi oli mukavan sohjoista auringon aina välillä lämmitettyä sitä. Jotenkin tuli kuitenkin fiilis, että nopein ja helpoin tapa mennä ylös ei olisi skinnaaminen, vaan käveleminen. En tiedä pitikö tämä paikkaansa, mutta päädyimme kuitenkin jatkamaan jalan.
Tässä vaiheessä korkeutta oli noin 950 metriä ja kello puoli neljä iltapäivällä. Kello 18 alkaen oli sääennusteeseen merkitty sadetta, joten ehdoton takaraja kääntyä takaisin olisi neljän aikaan, jotta alaosan kivikkoa ei tarvitse laskeutua märkänä.
Viimeiset nousumetrit
Sovimme että minä lähden painelemaan ylös niin kovaa kuin pääsen ja Jaana tulee omaa vauhtiaan siihen saakka mihin kerkeää. Eksymisen vaaraa ei käytännössä ollut, kun lumikenttä oli kuitenkin selvä rajainen.
Lähdin tikkaamaan ylämäkeen, jotta saisin mahdollisimman paljon laskettavaa. Kello 16:00 kellon korkeusmittari näytti 1281m, mikä tietenkin jonkin verran aina heittää. Jäi siis vajaa 300 metriä huipulle vielä matkaa, mutta minkäs sille.
Sukset jalkaan, kypärä päähän ja muutamat kuvat vielä siinä ylhäällä ja sitten laskemaan alas. Lumi oli todellakin erinomaisen hyvää sohjoa kovahkolla alustalla, vauhti olisi halunnut kiihtyä järjettömiin, mutta pakko oli vähän jarrutella. Jaana oli saavuttanut vajaan 1100 metriä ja oli valmiina odottelemassa.
Kuru
Vuorotellen laskettiin aina ahtaan kurun suulle saakka. Kuru näytti ylhäältä melko hyvälle, joskin jyrkkeni sen verran nopeasti, ettei alas saakka nähnyt. Menin itse edeltä luisutellen. Kun pääsin näkemään koko kapean osan, oli se melko lyhyt ja lumipeitteinen. Ainoa mikä häiritsi oli laskijan oikella puolella kuruun virtaava vesi, mikä oli selvästi syönyt metrejä paksun lumipatjan alle itselleen reitin.
Arvoimme melko pitkään mennäkkö vaiko ei? Laskujäljistä päätellen siitä oli laskettu muutamaa päivää aiemmin, mutta se on huonoin mahdollinen peruste mennä yhtään mihinkään. Lopulta tilannetta tuumailtuamme kuitenkin päädyimme siihen, että vasemmassa reunassa kurua on väylä, missä lumi on vielä tukevasti vuorta vasten, eikä roiku 5 metriä syvän onkalon päällä.
Nopehakoa luisuttelua keskeltä alas ilman ongelmia, Jaana tuli samaa reittiä perässä ilman ongelmia. Lumi loppui jossain 700 metrin korkeudessa, eli se noin puolisen kilometriä laskettavaa lunta (vertailun vuoksi esimerkiksi Ylläksen suurin korkeusero rinteessä on 463 metriä).
Laskeutuminen ja mutapaini
Kamat takaisin kävely asetuksille ja lenkkarit jalkaan, sen jälkeen alamäen suuntaan. Reitti näytti tältä kohtaa menevän suoraan Varaksen suuntaan ja jopa polun tynkäkin löydettiin. Polku tosin aina välillä hävisi ja löytyi taas.
Kivikoiden väistely johdatti kuin huomaamatta liikaa idän suuntaan, minkä virheen jouduimme myöhemmin korjaamaan. Kivikossa tietenkin. Jyrkähöt poikittaissiirtymät lännen suuntaan eivät olleet mitään herkkua.
Loppu viimein putkahdimme alas Varaksen länsipuolelle joen varteen. Tässä kohtaa alkoi väsymys jo painaa sen verran, että evästauon jälkeen helppoa polkua kulkiessa ei enää juuri ajatellut muuta kuin eteenpäin siirtymistä.
Palatessa valitsimme myös hieman eri haaran polusta kuin mitä olimme tulleet ja se johdattelikin meidät vielä sillalle, mitä ei karttaan ollut merkitty. Menimme sillasta yli ja kävelimme joen pohjoisrantaa takaisin autolle.
Noin puoli välissä laakson pohjaa alkoi se luvattu sade. Polku muuttui lampaanpaskan ja mudan sekaiseksi luistinradaksi, enää se ei kuitenkaan haitannut, kun matkaa oli vain muutama kilometri. Autolle saavuimme lähes tasan 21:00, eli 12,5 tuntia lähdön jälkeen.
Kaikkea sitä ihminen tekeekin, että pääsee laskemaan.